Vanhojen tätien vitutuskerho

Keskipäivän aikoihin siirtyessäni luennolta toiselle kaaduin metron liukuportaiden alapäässä. Lensin oikein kunnolla, reidessä odottaa varmasti mehukas mustelma. Kopiokone vei minulta 20 kopiota, edellisen kopioijan asetukset olivat jääneet päälle. Kun yritin maksaa mm. opintotukea takaisin nettipankissa, huomasin, että tunnuslukukortti oli jäänyt kotiin. Yritin tajuta, mitä minun piti muuttaa yhdessä koulutyössäni, mutta en vain ymmärtänyt.

En ilmeisesti kykene ottamaan asioita kevyesti. Vastoinkäymisten sattuessa hiki puskee pintaan, vitutuskäyrä nousee 100 kilometrin tuntinopeudella, tapan mielessäni vähintään kaikki ja itseni. Tai jos en tapa, niin turpaan ne ainakin saavat. Prkl. Se onneton, joka tulee sillä hetkellä kyselemään kuulumisia, on ainakin kättä köyhempi.

Lapsena en oikein osannut hillitä näitä purkauksia. Isompana olen oppinut kiukuttelemaan sisäänpäin. En ole oikein vielä selvillä, kumpi noista on parempi vaihtoehto. Ehkä jonkinlainen balanssi noiden kahden välillä. Ehkä se, että ei suuttuisi aina ja kaikesta.

Onneksi sentään lepyn aika äkkiä.