Zwei Seelen unter Meiner Brust

Buddhalaisen opin mukaan erillisyyden tunne on harhaa. (Lienee tarpeellista sanoa tässä, että uskon tuon väittämän olevan totta.) Erillisyyden tunne aiheuttaa kärsimystä sekä itselle että muille: jos tuntee olevansa yhtä kaiken kanssa, ei esimerkiksi puolustautumista tarvita. Puolustuskannalla oleminen ainakin oman kokemukseni mukaan kun ei yleensä saa aikaan mitään kovin hyvää. Korkeintaan katkeria ajatuksia muita kohtaan ja tunteen siitä, että kaikki on mua vastaan.

Puhuin joku viikko sitten erään hyvä ystäväni kanssa kuolemanpelosta ja halusta kuolla. Tulimme siihen tulokseen, että nämä kaksi asiaa eivät ole toistensa vastakohtia, vaan kaksi erillistä asiaa, jotka eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Kuolemanpelko on objektin pelkoa. Ihminen on kuoleman objekti, pelinappula, jonka kuolema, subjekti, korjaa milloin tahtoo ja miten tahtoo. Kuoleman edessä ihmisellä ei ole vapaata tahtoa. Kuolemalle ei sanota ei.

Halu kuolla taas on subjektin haluaa kuolla. Kuolemaa kaivatessaan ihminen ottaa itse ohjat käsiinsä, hänellä itsellään on voima ja valta päättää siitä, miten loppu tulee. Tietenkään kuolemanhalu ei aina johda suunnitelmien toteuttamiseen. Sen sijaan kuoleman pelko johtaa aina kuolemaan, eventually :)


Ja miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa? Ne molemmat ovat esimerkkejä ihmisen jakautumisesta subjektiin ja objektiin: minä uskon, että ihminen ei ole erillinen muusta maailmasta, mutta kuitenkin tunnen itseni niin helvetin erilliseksi (siitä lisää joskus toiste). Minä tunnen halua kuolla, mutta kuitenkin pelkään kuoleman äkkinäisyyttä.

Tietysti tämä on vain yksi tapa nähdä tämä asia.

(Kirjoitin tämän ennen tuota vihaista postausta. Ajattelin julkaista tämän nyt, kun ei enää vituta niin paljon. Heh.)