Hyvästit hiuksille, mormoneja ja murha.

Mistä aloittaisin. On sekava olo. Olen juonut liian monta kuppia teetä. On sellainen olo, että haluaisin oksentaa. Minulla on usein sellainen olo. Se ei ole varsinaisesti fyysinen olo, tai ei pelkästään fyysinen. Psykofyysinen. Oksennan kuitenkin äärimmäisen harvoin. Viimeksi joskus lähemmäs vuosi sitten, kännissä. Olen yrittänyt myös pari kertaa laittaa sormet kurkkuun kun olen syönyt liikaa. Mitään ei kuitenkaan tule. Olisin tosi paska bulimikko.

Se on kummallista miten erilaiset tapahtumat ketjuttuvat yhden ihmisen näkökulmasta jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, jota voisi kuvailla esimerkiksi sanalla elämä. Leikkasin hiukset. Anna Politkovskaja murhattiin. Kaksi tapahtumaa minun elämästäni. Kaksi aivan eri suuruusluokan tapahtumaa, läsnä minun elämässäni. Oho.

Kynttilän tali valuu kädelle. Yläselkä jumittaa heti kun istun koneelle. Nenä vuotaa. Humalassa alkaa väsyttää. Kärsin samasta vaivasta kuin Alexander Portnoyn isä. Silmät vuotaa, meikki leviää. Karvaa kasvaa vääriin paikkoihin. Kun ahdistaa ottaa mahasta. Joskus kun en saanut nukuttua revin itseäni hiuksista. (Siitä tiesin, että on parasta ottaa resepti kauniiseen käteen ja mennä apteekkiin.) Maha täyttyy kun syö liikaa ja joutuu makaamaan kauan sohvalla että ruoka sulaisi. Iho kuivaa kun sitä ei rasvaa. Suu kuivaa. Huimaa. Horjuttaa. Vuosi sitten polvia ja nilkkoja ja jalkateriä särki jatkuvasti. (Siitä tiesin, että lääkettä pitää vaihtaa.) Otsassa on kaksi täplää joista ehkä kasvaa sarvet.