kerro kerro kuvastin

miltä tuntuu kävellä metsässä. ei paljon miltään. vähän samalta, kuin antti tuurin lukeminen tai maa-artisokkakeiton* syöminen. ei paljon miltään mutta silti tosi hyvältä.

eräällä ystävälläni on kova tarve kertoa minulle jos joku on kehunut häntä kivaksi tai sanonut pitävänsä hänestä. miksiköhän. olen miettinyt sitä usein, ja keksinyt sille pinon selityksiä. niistä joskus toiste, tai sitten ei koskaan. asiaan vaikuttavat monet seikat, ei vähiten meidän keskinäinen suhteemme.

ja ehkä vähän myös siitä, että minäkin olen ehkä vähän niin kuin maa-artisokat tai antti tuuri. minäkään en aluksi tunnu oikein miltään, mutta sitten ehkä joskus jopa hyvältä.

ps. taas meni väkerryksen puolelle: askaroin useamman tunnin koiran kurahaalarin kimpussa. sitä piti hieman modifioida. luulen, että myöhemmin syksyllä tuunaan sikstuksen kappeliini** myös heijastimet.


*ohje: kuori maa-artisokat, keitä ja soseuta. lisää vähän suolaa, jauhettua mustapippuria, jos haluat, ja ruokakermaa (itse laitan ruokakerman soija- tai kauraversiota). kiehauta ja syö.

**oikeasti en pidä sikstuksen kappelista. mielestäni kattoon maalatut hahmot ovat kuin kuollutta, pöhöttynyttä, pinkkiä lihaa. yöks. kuvissa ne näyttävät kyllä useinmiten kauniilta. (anteeksi vain kaikki michelangelon ystävät. pietaa kyllä rakastan.) en vain keksinyt mitään muuta vertausta, omaperäinen kun en ole.