Still the window burns, time so slowly turns...

Edith Södergran nimitti aikaa murhaajattareksi. En itse menisi ihan niin pitkälle, mutta en minäkään mitenkään erityisen positiivisia konnotaatioita aikaan liitä.

Minä en ole hyvä kellon kanssa. Ala-asteella kellon oppimiseen meni monta vuotta. Jotenkin kellon oppimisen jälkeen aika ei ole koskaan tuntunut omaltani. Ajan ja sen käytön määrittelevät jotkut muut. Ainoastaan joskus mökillä unohdan ajan, ja sen, että sen kulkua, tai ehkä ennemminkin sen kulun mittaamista, tulee seurata.

Luonnollinen aika ei tunnu pahalta. Se on syklistä, uusiutuvaa. Mitattu aika on peruuttamatonta, se kumuloituu. Nyt olet kaksikymmentä kuusi vuotta, neljä kuukautta, yhden viikon ja viisi päivää vanha. Takaisin et enää pääse. Luonnollisen ajan mukaan iltaa seuraa yö, ja yötä aamu. Talven jälkeen tulee kevät ja sitten kesä. Sen rinnalla yksi kellon kierto ei ole mitään.

Tällä tavalla voi aina ajatella kun aika oikein ahdistaa. Mutta mitattavan ajan maailmasta on silti hankala päästä pois. Essee on palautettava viimeistään torstaihin mennessä. Luento alkaa kello 12.15. Opintopisteitä on suoritettava tietty määrä tukikuukautta kohden.

Voiko tästä koskaan päästä pois?

(PS. Viime aikoina hyvin paljon aikaa on kulunut tämän blogin kirjoittamiseen. Nytkin olen varannut koneen siksi, että minun pitäisi kirjoittaa yhtä kotitehtävää huomiselle luennolle. Ei tässä ole ollut kuin kaksi viikkoa aikaa.)