Varoitus! Sisältää ahdistusta ja sen kuvailua!

Tänään tuntuu paskalta. Ei tosin ihan juuri nyt. Tulin tänne No-lifelään kirjoittamaan ja kun avasin blogini, olin saanut sinne kaksi kommenttia. Se oli miellyttävää. Ja matka tänne oli miellyttävä, metroon paistoi aurinko. Erityisen miellyttävää ei ollut lukea Hesessä Metropoli-lehteä. Se on niin hanurista.

Mutta kotona ollessani oli niin paska olo, että en voinut pukeutua suihkun jälkeen, koska pintaan nousi niin kova ahdistushiki. Istuin siis sohvalle kevyisiin vaatteisiin pukeutuneena ja kuuntelin hetken Misfitsiä ja Sex Pistolsia. Se auttoi, vähän.

Kaikki tekemättömät asiat ja tulevat velvollisuudet painavat päälle. Yritän etsiä mukavia asioita elämästäni ja tuoda niitä etualalle: esimerkiksi eilen sain sähköpostia eräältä naiselta, joka oli vetämässä erästä tekstikurssia yliopistolla. Hän kehui kovasti tenttiäni ja pyysi tulemaan ensi vuonna uudelleen (sen kurssin voi käydä useamman kerran). Se tuntui mukavalta. Kuitenkin taisin yöllä taas toivoa, että sairastuisin syöpään tai jäisin auton alle tai jotain. Tässäpä asia, jota en ole koskaan kertonut kellekään. Tällaisia ajattelen usein öisin. Tunnen liikaa syyllisyyttä tappaakseni itseni. Puhumattakaan siitä, että itsensä tappaminen vaatii melko paljon päättäväisyyttä ja rohkeuttakin, eräänlaista.

Tapasin perjantaina kaksi sellaista tyttöä, jotka kiusasivat minua ala-asteella. Heidän tapaamisensa herätti melkoisen outoja tuntemuksia. Lauantaina minun oli pakko soittaa J:lle herättyäni. Hän on erityisen hyvä ystäväni; lisäksi hän on käynyt saman ala-asteen, joten tuntee kyseiset henkilöt, ja tilanteen. Kun sitten istuin samassa pöydässä toisen näistä tytöistä, L:n, kanssa, tuli minulle jossain vaiheessa aivan samanlainen tunne kuin ala-asteella. Hän kyseli minulta, mitä teen tällä hetkellä (L kysyi: "Sä siis asut Helsingissä?" Automaattinen oletus, että minä en esim. opiskele.), onko minulla miestä, missä asun jne. Kaikki vähän siihen suuntaan, että sustakaan ei sitten oikein tullut mitään. Etenkin se mieskysymys. Oletusarvona tietenkin se, että minä en tietysti kelpaa kellekään. Olisi tehnyt mieli aivan pokkana vastata, että mä olen kuule tässä kolmen viime vuoden aikana lähinnä sairastanut masennusta, eipä oo juuri miehet kiinnostaneet (vaikka jotain säätöjä sinä aikana on vähän ollutkin). Miksi sitä ei vaan voi kertoa totuutta, miksi pitää kaunistella? Aina muiden ihmisten takia, ei itseni. Ei minua hävetä olla masentunut. En vain jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. (Pitääköhän tuo nyt täysin paikkansa?)

Ei ihme, että tunteet on vähän pinnassa. Syön vähän pistaaseja, ehkä se auttaa. Tekisi myös ihan vitusti mieli ostaa pinjansiemeniä, mutta kun ne on niin kalliita…