Analyse this!

Jazmanautin kommentin innoittamana päädyin pohtimaan lisää suhdettani terapiaan. (Oikeasti minulla ei olisi aikaa tähän, pitäisi ottaa kaikki irti siitä lyhyestä lukuajasta, mikä minulla tänään on käytettävissäni.)

Suhteeni terapiaan on erittäin monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Ensinnäkin minä usein epäilen sitä, toimiiko terapia ollenkaan. Tai no, uskon kyllä, että se auttaa, mutta johtuen ehkä taustastani (minulla on sekä terapiauskovainen äiti että täti) en ole taipuvainen uskomaan, että terapia on kaiken autuaaksi tekevä kokemus.

Toiseksi tunnen usein syyllisyyttä terapiassa käymisestä: minähän en varsinaisesti halunnut sinne. Suomessa on niin monta todella pahassa kondiksessa olevaa nuorta, jotka palavat halusta päästää terapiaan. Minä taas hakeuduin hoitoon pitkin hampain. Pitkään jatkuneen masennuksen seurauksena minun oli yksinkertaisesti pakko tehdä asialle jotain: joko kuolla tai sitten hakeutua hoitoon. Valitsin jälkimmäisen. Terapia ei ole minulle mikään jännä huviretki omaan mieleen. Minä en heittele hohtavia analyysejä omasta lapsuudestani, enkä puhu vuolaasti unistani ja keksi niille merkityksiä. Olen tosi huono puhumaan. Se lienee yksi niistä syistä, miksi ajauduin niin pahaan kuntoon kuin ajauduin.

Kolmas kohta tulikin jo: olen tosi huono puhumaan. En oikeastaan halua jakaa ajatuksiani. Editoin koko ajan itseäni myös oikeassa elämässä. Oikeastaan nautin siitä: jollain sairaalla tavalla tunnen itseni onnelliseksi, kun pystyn pitämään salassa asioita ystäviltäni. Pystyn näyttämään, että voin olla puhumatta tästä ja tästä asiasta, vaikka kuinka tekisi mieli. Eräänlaista vallankäyttöä?

Kuitenkin koen, että terapia on auttanut minua paljon. Ahdistus on helpottanut. Nukun aika lievällä lääkityksellä. Ei elämä vielä aivan täysin kunnossa ole, mutta liikettä tapahtuu ainakin johonkin suuntaan. Uskon että parempaan.

Joudun nyt taas julkaisemaan tämän tekstin ilman, että luen sitä läpi. On niin kova kiire! Toivottavasti ei oo ihan käsittämätöntä paskaa.