Metafora
Eilen kylppärissä tehdessäni iltatoimia ennen nukkumaanmenoa ajattelin itseäni ja tilannetta, ja terapiaa. Mietin millainen ihminen minusta tulee sitten kun valmistun terapiasta.
En tietenkään usko siihen, että muuttuisin jotenkin radikaalisti sitten, kun terapia on päätepisteessä. Edellistä lausetta on tarkennettava. En usko, että terapialla on jonkinlaista päätepistettä. Se vain lopetetaan sitten, kun ei ole enää niin sairas, että tarvitsisi kovasti terapiaa. Pakko se on joskus lopettaa, ei Kela aio kustantaa minulle terapiaa koko loppuiäkseni.
Toisaalta odotan sitä, että terapiani loppuu. On todella ärsyttävää suunnitella elämänsä aina kahdesti viikossa tapahtuvan terapian mukaan. Varsinkin minulle. Olen tosi huono tuollaisissa rutiineissa, ne ahdistavat. Lisäksi olen aika huono puhumaan. Ärsyttää tehdä tiliä ajatuksistaan.
Sitä paitsi en minä tiedä, miten terapia lopetetaan. Mutta toisaalta, sittenhän sen näkee.
Takaisin siihen varsinaiseen ajatukseen. Takaisin kylppäriin. Ajattelin, että vaikka terapia onnistuisi [sic!] kuinka hyvin, ei minusta silti tule aivan tervettä ihmistä, varmasti masennus helpottaa, mutta tuskin paranee kokonaan. Keksin verrata omaa tilaani villasukkaan, johon on kulunut reikä. Reiän voi parsia, mutta sukasta ei saa enää entisenlaista. Hetken aikaa olin ylpeä nokkelasta metaforastani. Sitten kohtasin taas saman ajatuksen, johon törmäsin ensimmäistä kertaa joskus yläasteella lukiessani Leninistä ja hänen kuuluisasta omeletti-vertauksestaan (Lenin siis vertasi vallankumousta omelettiin: ei omelettiakaan voi tehdä rikkomatta ensin munia.). Siinäkin tapauksessa pidin vertausta ensin loistavana, olin kerrassaan samaa mieltä Leninin kanssa. Hetken päästä tajusin, että maailman erilaiset ilmiöt eivät ole suoraan vertailtavissa keskenään. Ihmisten tappamista voi verrata munien rikkomiseen, mutta se on silti ihmisten tappamista. Se saattaa kuulostaa metaforassa järkeenkäyvältä, mutta todellisessa maailmassa, maailmassa, jossa ihmiset tapetaan vallankumouksen vuoksi, tappamiseen liittyy silti kaikki tappamiseen ja kuolemiseen liittyvät tunteet.
Sama pätee kai myös minuun ja terapiaan, ja parantumiseen. Metafora ei kuitenkaan kerro totuutta todellisesta maailmasta.
PS. Anteeksi tekstin kökköys, en aio edes lukea sitä läpi. Pää on aivan sanoinkuvaamattomassa tukossa.
En tietenkään usko siihen, että muuttuisin jotenkin radikaalisti sitten, kun terapia on päätepisteessä. Edellistä lausetta on tarkennettava. En usko, että terapialla on jonkinlaista päätepistettä. Se vain lopetetaan sitten, kun ei ole enää niin sairas, että tarvitsisi kovasti terapiaa. Pakko se on joskus lopettaa, ei Kela aio kustantaa minulle terapiaa koko loppuiäkseni.
Toisaalta odotan sitä, että terapiani loppuu. On todella ärsyttävää suunnitella elämänsä aina kahdesti viikossa tapahtuvan terapian mukaan. Varsinkin minulle. Olen tosi huono tuollaisissa rutiineissa, ne ahdistavat. Lisäksi olen aika huono puhumaan. Ärsyttää tehdä tiliä ajatuksistaan.
Sitä paitsi en minä tiedä, miten terapia lopetetaan. Mutta toisaalta, sittenhän sen näkee.
Takaisin siihen varsinaiseen ajatukseen. Takaisin kylppäriin. Ajattelin, että vaikka terapia onnistuisi [sic!] kuinka hyvin, ei minusta silti tule aivan tervettä ihmistä, varmasti masennus helpottaa, mutta tuskin paranee kokonaan. Keksin verrata omaa tilaani villasukkaan, johon on kulunut reikä. Reiän voi parsia, mutta sukasta ei saa enää entisenlaista. Hetken aikaa olin ylpeä nokkelasta metaforastani. Sitten kohtasin taas saman ajatuksen, johon törmäsin ensimmäistä kertaa joskus yläasteella lukiessani Leninistä ja hänen kuuluisasta omeletti-vertauksestaan (Lenin siis vertasi vallankumousta omelettiin: ei omelettiakaan voi tehdä rikkomatta ensin munia.). Siinäkin tapauksessa pidin vertausta ensin loistavana, olin kerrassaan samaa mieltä Leninin kanssa. Hetken päästä tajusin, että maailman erilaiset ilmiöt eivät ole suoraan vertailtavissa keskenään. Ihmisten tappamista voi verrata munien rikkomiseen, mutta se on silti ihmisten tappamista. Se saattaa kuulostaa metaforassa järkeenkäyvältä, mutta todellisessa maailmassa, maailmassa, jossa ihmiset tapetaan vallankumouksen vuoksi, tappamiseen liittyy silti kaikki tappamiseen ja kuolemiseen liittyvät tunteet.
Sama pätee kai myös minuun ja terapiaan, ja parantumiseen. Metafora ei kuitenkaan kerro totuutta todellisesta maailmasta.
PS. Anteeksi tekstin kökköys, en aio edes lukea sitä läpi. Pää on aivan sanoinkuvaamattomassa tukossa.
posted by dreaming of screaming at 13:21
5 Comments:
Olisiko se sitten puoliformaalisti niin, että tuollaiset vertauskuvat ovat
yleisesti oivia kuvaamaan prosessia mutta hajoavat nätisti säpäleiksi, jos
vertauskuvaa koittaa laajentaa koskemaan alku- ja lopputiloja.
Jos ajatellaan puhtaasti verbeillä, omeletin tahi Paremman Maailman(tm)
_tekemiseen_ vaaditaan raaka-aineiden _rikkomista_. Samoin villasukkaa
voidaan _parsia_ siinä missä ehkä ihmistäkin.
Mutta heti kun jätetään nuo verbit sikseen ja aletaan vertailla munia
ihmisiin tai omelettia Parempaan Maailmaan(tm), mennään tietenkin
metsään. Omeletin omatunto ei soimaa munien kohtalosta.
Tässä valossa voi olla kovin vaikeaa kehittää hienoa vertausta nykytilalle
ja terapian jälkeiselle tilalle. Välissä oleva prosessi voi olla helpompi.
Kuvittelen olevani kovinkin nokkela, johtuu ehkä kellonajasta.
Minähän en mistään mitään tiedä, mutta jos terapia ahdistaa ja vituttaa, niin olisiko aika vaihtaa terapeuttia?
Tai no, kyllä mä vähän tiedän jostain.
oikeassa olet. tekstini ei oikein kyennyt välittämään kaikkia ajatuksiani, oli tosi juminen olo. ehkä halusin kuitenkin sanoa, että itse olen ihminen, joka helposti tuudíttautuu metaforiin. tiedän siis omakohtaisesti, miten helppoa on ohjailla ihmisiä kielitse (innovatiivista prolatiivin käyttöä, kerrasaan!). joskus on hyvä purkaa kieltä osiin. katsoa, millä tavoin asioita nimitetään ja mitä nimien taa piiloutuu.
jotenkin näin ajattelen.
jazmanaut: mä luulen, että terapian pitääkin välillä ahdistaa ja vituttaa. ja suurin osa tuosta mun vitutuksesta on sitä, että mun todella pitää olla paikalla kaks kertaa viikossa.
mä luulen, että mun terapeutti on ihan ookoo. voin vaan verrata sitä yhteen toiseen, jolla kävin vähän aikaa teini-iässä. se oli nimittäin hullu. oikeesti. siitä ehkä lisää joskus toiste.
tietenkin mä tänne blogiin kirjaan aika paljon ahdistusta ja vitutusta, kun se on niin helppoa. ehkä sitten joku päivä jostain miellyttävämmistäkin asioista :)
Vertauskuvat ovat ihan hienoja ja miksei parsittu villasukkakin. Parsitusta sukasta tulee mieleeni katkennut luu. Kun luu luutuu takaisin, niin korjautuneesta kohdasta tulee paksumpi kuin alkuperäinen luu.
Mitä ihminen oppii tästä? Ettei kannata katkoa luitaa eli kerää kokemuksia ja toivottavasti osaa muuttaa käytöstään oppimansa perusteella. :)
Elämään kuuluu pienet kolhut, kolhuista toipuminen ja omien rajojensa löytäminen. Joku huomaa, ettei viitsi ryypätä, kun krapulaan menee seuraava päivä ja toinen taas pitää krapulaa pienenä hintana ryypiskelyn riemusta. Molemmat oppivat jotain, eikä kumpikaan ole enää puhdas ja viaton alkoholin suhteen.
Kokemusta ja oppimista, hieno homma!
Lähetä kommentti
<< Home