Omin sanoin

Miten ihanaa onkaan kirjoittaa blogia! Tänäkin aamuna sormeni oikein syyhysivät päästä koskettelemaan Mäkkini näppäimistöä.

Ennen kirjoittaminen ei sujunut minulta kovinkaan luontevasti. Se on aika hassua, sillä olen aina ollut aika hyvä kirjoittaja. Voi tietysti olla, että yliopisto löi minulle luun kurkkuun: en oikein tiennyt, miten siellä pitää kirjoittaa. Nyt olen ehkä päässyt tuosta yli; kirjoitan niin kuin haluan. (Huomaatteko puolipisteen?)

Kunpa puhuminen olisi yhtä helppoa. Jossain aivojen ja ääntöelinten välillä sanat vain pysähtyvät. Ne päättävät vain olla tulematta ulos. Aivojen ja sormien välillä samanlaisia kompastuskiviä on nähtävästi vähemmän.

Asiaan saattaa tietysti vaikuttaa se, että blogissani esiinnyn anonyyminä (no, melkein anonyyminä☺). On helpompi esittää asioita tuntemattomana tuntemattomille. Ettehän te tiedä, miten asiat oikeasti ovat. Varsin otollinen tilanne tuoda oma näkökulmansa esiin.

Välillä tuntuu siltä, että blogiminäni on joku kvasifiktiivinen hahmo. Ei sillä, että kaikki kirjoittamani ei olisi totta (minun totuuttani). Blogiminäni on minulle enimmäkseen tuttu, mutta osittain vieras. Jollain tapaa arvaamaton. Mistä se nyt keksii kirjoittaa. Huomaan pitäväni blogiminästäni hiukan enemmän kuin todellisesta [sic!] itsestäni, vaikka se onkin aika usein aika rasittava...

Nyt luulen, että minä ja blogiminä postaamme tämän kirjoituksen ja menemme suihkuun.

(Mutta missä kohden tiemme eroavat? Kun minä lähden yliopistolle, jääkö blogiminä kotiin lukemaan Kaisa Lekaa? Vai tuleeko se mukaan? Missä se asuu, koneeni Second Skin Folderissa kenties? Kulkeeko se edelläni vaiko jäljessä? Ja ennen kaikkea, miksi vitussa se ei tiskaa?)