Juuri sopivasti

Viime yönä heräsin ahdistukseen. (Nukuin yksin. Se on varmaan osasyynä siihen, miksi ahdistus tuli. Tää kuulostaa nyt tosi läheisriippuvaiselta, mutta johtoajatus tässä on lähinnä se, että kun on koko ajan jonkun kanssa ja lähes kaikki on ihkua, ei ehdi juuri ahdistua.)

Tuntui taas kerran siltä, että oon ehkä maailman huonoin eikä musta koskaan tuu mitään koska oon niin kauhee luuseri. Tähän ajatukseen on todella miellyttävä herätä, ja sen kanssa on myös rattoisaa painiskella ja hikoilla, vaikka patterit olisivatkin pois päältä.

Toinen ajatus, joka pyöri mielessäni, on tämä suhde. Keksin ehkä sata ja yksi tapaa mokata se. (Huom. Oletusarvona tietenkin se, että vain MINÄ mokaan.) Lisäksi mietiskelin sitä, miten kaikin puolin vähän kiinnostava ihminen olen ja miten mut on jo niin nähty tämän, mitä tää nyt on, vähän päälle kuukauden aikana.

Ja suurin pelko: että olen joko liian paljon tai liian vähän, mutta en juuri sopivasti. Tämä ajatus pyörii mielessäni vähän väliä. Haluaisin niin kovasti olla juuri sopivasti.

Äh. Nyt postaan tämän lukematta, koska täytyy tehdä yhtä kotitehtävää. Äh äh.